Matka pohjoiseen ja takaisin, osa I

Hieman jälkijunassa tunnelmia meidän reissusta Islannin pohjoisosiin. Harjoittelun päätyttyä olimme vapaita tyttöjä lähtemään erämaahan muutamaksi päiväksi. Hostellimme ihanimmat omistajat antoivat meille autonsa lainaan - ilman kilometrikorvausta! - joten pikkusintti ahdettiin siis täyteen kamaa, otettiin kartta nokan eteen ja suklaalakuja käden ulottuville matkaevääksi.

Sää oli koko päivän perin masentava: pilvet roikkuivat alhaalla, satoi eikä näkyvyys ollut lainkaan kehuttava. Pysähdyimme matkalla samoilemaan pariksi tunniksi rotkoon piiloutuneen Glymur-vesiputouksen lähettyville. Mondon mainio opaskirja kertoi putouksen sijaitsevan noin tunnin ajomatkan päässä Reykjavíkista, Hvalfjörðurin eli Valasvuonon pohjukassa. Maasto oli mutaista ja rotkot syviä – korkeanpaikankammo kuristi kurkkua Miran kiivetessä poseeraamaan jyrkänteiden reunoille. Emme viitsineet metsästää tuota ujoa putousta kovin kauaa, sää oli kamala. Sade nimittäin kasteli meidät jo parkkipaikalla eivätkä kamppeet kuivuneet enää saman päivän aikana. Niinpä loppumatka ajettiin auton ikkunat huurussa, aivan kuin alhaalla riippuvat pilvet olisivat tunkeutuneet sisälle autoonkin!

Ensimmäisenä päivänä ajoimme Reykjavikista vuonoja edestakaisin rampaten aina Sæfellnessissa sijaitsevaan Hellnarin pikkukylään asti. Pikkukylässä asuu talvisaikaan kuulemma seitsemän ihmistä eikä mökkejä tosiaan montaa ollut. Hellnarissa oli pienen pieni - mutta ilmeisesti jokaisessa opaskirjassa mainittu - ravintola tyrskyjen vieressä (ylläolevassa kuvassa näkyvä pulju terassilla). Paikka oli tupaten täynnä turisteja, jotka hörppivät kalakeittoa ja mutustivat vohveleita sateen paiskoessa ikkunalaseja. Nautimme mekin sitten annoksemme pitkän päivän päätteeksi, hyvää oli ja sääkin ehti vielä kirkastua illaksi. Yön vietimme Hellnarin viereisessä kylässä, Arnarstapissa.

Etelänmatka

Autoilu on Islannissa ihan oma taiteenlajinsa. Siinä missä Suomessa ennakoiva ajotapa on ainakin ajatuksen tasolla tuttu asia, niin täällä tuntuu, ettei siitä ole kuultukaan. Islantilainen kiilaa kaistalta toiselle ilman vilkkua ja ajaa kaasu pohjassa kohti suojatietä iskien jarrun viime hetkellä pohjaan. Luultavasti pitkät ajomatkat ovat opettaneet paikalliset ajamaan aina hieman ylinopeutta - sillä onhan se jo todella huono tuuri, jos poliisi sattuu tulemaan vastaan keskellä islantilaista erämaata. Pikkukirpuilla ei tosin ole menemistä kielletyille F-teille, sinne tarvitsee paikallisen tappaja-autoksikin tituleeratun autotyypin.

Maksiminopeus teillä on 90 km/h, mutta tämän lisäksi tulee ulkomaalaisen muistaa pari muutakin asiaa: tuuli ja lampaat. Itsehän naureskelimme ohjeille, joissa kehotettiin pysäköimään auto tuulta kohti jottei se kaadu, avaamaan ovi yksi kerrallaan ja pitämään ovesta aina toisella kädellä kiinni. Jo ensimmäisellä pysähdyspaikalla saimme kokea tuulitunnelin, joka lennätti karttoja ympäriinsä... Lampaisiin emme teillä törmänneet, vaika hätänumero 112 olisi onneksi ollut tuttu. Laiduntavien eläimien lisäksi täytyy tietenkin ottaa huomioon myös paikalliset menninkäiset, jotka asuvat siltojen alla. Opaskirjamme kertoi, että parasta on huutaa kovaan ääneen ennen sillalle ajoa, jottei meninkäisten sormet jää auton alle. Samalla on toki muistettava katsoa, ettei yksikaistaista siltaa aja vastaan toinen auto.

Toisena autoilupäivänä päämääränä oli Vestmannaeyjar eli West Man Islands. Sinne kulkeva lautta on kuitenkin todella epävarma kulkuväline eikä se olisi tullut samana päivänä takaisin ollenkaan. Harmillisesti näitä lautta-aikataulujen muutoksia on vaikea löytää nettisivuilta, joten paikanpäällä voi odottaa pettymys. Onneksi Islannissa nähtävää kuitenkin riittää, joten matka jatkui rantaviivaa pitkin aina Víkin kylään asti. Matkalla vuoristo tulee aivan tien viereen ja näkymät ovat hienot: seljalandfossin ja Skogafossin vesiputoukset, Víkin mustat rannat, Dyrhólaeyn erikoiset kivimuodostelmat sekä Eyjafjallajökullin ja Mýrdalsjökullin jäätiköt. Lisäksi matkalla voi bongata toukokuun karitsoja ja laiduntavia hevosia!

Pieniä paloja Islannista

Islannissa oleilumme aikana olemme aktiivisina tarkkailijoina tehneet runsaasti empiirisiä havaintoja ympäristöstämme, tässä listaus niistä...

Islannissa...

..vallitsee usein ikkunasää. Näin kesän kynnyksellä voisi aamulla ulos katsoessa kuvitella ulkona olevan lämpöä enteilevä aurinkoinen sää. Ulos astuessa on kuitenkin pidettävä mieli nöyränä, kalsarit jalassa ja villapanta syvällä päässä. (Emme halua kuulla sanaakaan Suomen lämpimistä toukokuun säistä. Se täällä +9 astetta sateella tai ilman)

..voi kiittää luojaa, siitä että gore-tex on keksitty.

..loppumattoman lämpimän veden varjopuolena on aluksi varsin pysäyttävä kananmunapierun haju. Onneksi kuitenkin hajuaistin adaptaatio toimii.

..uskomukset mennikäisistä elävät edelleen. Meidänkin usko mennikäisiin on todellista, syynä eivät ole penismuseon harvoille näyttäytyvä mennikäisen penis tai opastetut menninkäiskierrokset, vaan ilkikuriset kaupunkimennikäiset, jotka sotkevat päivittäin huoneemme.

..on paljon outoa ihmispatsaita. Kadulla ja puistossa kävelessä on kerran jos toisenki kulmat kurtistuneet kummallisten patsaiden takia. Se miksi niitä on, ei mitään havaintoa.

Islantilaiset...

..ovat välillä kuin teini-ikäiset maaliskuussa Suomessa. Suomen teinit erehtyvät luulemaan maaliskuun aurinkoisessa pakkassäässä nahkatakin olevan riittävä varuste. Täällä Islannissa jotkin paikalliset kuvittelevat +11 asteen kelin auringonpaisteessa olevan t-paitakeli. Hmm.. liekö paikalliset hieman paksunahkaisempia kestämään tuulta.

..syövät skyriä. Skyriä löytyy kaikissa muodoissa juotavasta maitorahkamaisen tönkköön. Nyt loppureissuun saatiin kunnon skyrähky, kun harjoitteluohjaajamme sairaalalta antoi kauppakassillisen skyriä vähän "matkaevääksi". Ravitsemustieteiljöinä on mainittava, että lempiskyrissämme meloni-passionhedelmässä on vain 60 kcal/100 g, eli saman verran kuin maitorahkassa.

..murtavat alun jään suomalaisia huomattavasti nopeammin. Jäyhimmätkin islantilaiset ovat puolen päivän jälkeen taputtelemassa olkapäälle. Tämän huomasi myös iltaelämässä, jossa paikalliset tulivat juttelemaan ja ottivat meidän porukoihinsa mukaan.

..olisivat Suomessa hipstereitä. Tyylikkään rento pukeutuminen yhdistettynä luonnonkauniuteen/-komeuteen näyttää vaan yksinkertaisen hyvältä. Täällä voit mennä perinteinen villapaita päällä baariin ja näyttää silti tyylikkäältä. Suomeen palatessa silmät itkevät verta Kuopion torilla katseen liikkuessa läpi sukilla ja sandaaleilla kuorrutetun junttijoukon.

..miehet ovat rouheen tyylikkään renttumaisia. Ei niin suurena partafanina paikallinen huolettoman miehekäs parta yhdistettynä viikinkimäiseen salskeutuu lämmittää suomityttöjen mieltä. Toimii.

Turistipäivä

Sanotaan, että jokaisen Islantiin tulevan on kierrettävä Golden Circlen nähtävyydet sekä käytävä pulikoimassa Blue Lagoonin samean sinisessä vedessä. Kultaisella kierroksella näkee ehkäpä ne tärkeimmät luonnonihmeet Reykjavikista käsin katsottuna ja ideana on, että päivässä ehtii nähdä mahdollisimman paljon. Tätä reissua oli lykätty tarkoituksella viime viikonloppuun, jolloin vierailija koto-Suomesta liittyisi vuokra-autokuluihin. Omatoimisina reissaajina turistibussikierros ei tullut kuuloonkaan, eihän tässä muuta tarvita kuin ajokortti, painava kaasujalka, kartta ja Mondon loistava opaskirja!

Þingvellir on Golden Circlen ensimmäinen pysähdyspaikka ja myös Islannin ensimmäisen parlamentin kokoontumispaikka 900-luvulla. Paikka sijaintsee Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen raja-alueella Islannin suurimman järven Þingvallavatnin äärellä. Järvi on syvimmältä kohdaltaan jopa yli 110 metriä syvä ja suosittu sukelluspaikka, sillä kirkkaan veden vuoksi näkymät pinnan alla ovat mahtavat. Harmaan sään ja uimalasien puutteen vuoksi emme itse tätä näkymää tarkastaneet...

Vaikkei Islannista juuri mitään tietäisi, sana geysir varmasti soittaa kelloja. Alueen tunnistaa paitsi turistimerestä niin myös maaperästä useasta kohtaa nousevasta vesihöyrystä. Mutta varo - pierun haju on varsin voimakas! Se aito oikea Geysir, joka on lainannut nimeään kaikille kuumille lähteille, purkautuu hyvin harvoin, mutta pienempikokoinen Strokkur viihdyttää kameran kanssa odottavia 30 metrisellä vesisuihkullaan muutaman minuutin välein. Alueelta löytyy lisäksi monenmallista lammikkoa ja pulppuavaa lätäkköä, joiden syntyjä ja syvyyksiä voi geologiaan perehtymätön turisti vain arvailla.

Islannin maastolle tyypilliseen tapaan seuraavan nähtävyydenkin tunnisti parhaiten valkoisista turistibusseista parkkipaikoilla. Muutoin kaukaa voi olla vaikea hahmottaa missä Islannin kuuluisin vesiputous, Gullfoss, sijaitsee. Vasta lähemmäs tultaessa pikkuhiljaa voimistuva veden pauhu paljastaa putouksen todella olevan alhaalla rotkossa. Keskimäärin putouksessa kulkee reilu 100 m³/s ja putouksen voima haluttiinkin valjastaa sähköntuottoon 1900-luvun alkupuolella. Tarinoiden mukaan urhea islantilaisnainen ja putouksen suojelija Sigríður Tómasdóttir (ääntäkääpä siitä) uhkasi heittäytyä putoukseen. Niinpä putous säilyi luonnontilassa ja on tätä nykyään suojeltu kohde.

Jos haluaa täydellisen turistipäivän, voi Golden Circlen päättää Blue Lagoonin kylpylään. Matkaa Gullfossilta tulee toista sataa kilometriä, mutta rannan kautta kuljettaessa näkymät ovat kiehtovan aavemaiset. Laavakentät muisuttavat lähinnä Mordorista ja Eyrarbakkin vankilakaupungin läpi ajaessa voi olla vaikeaa uskoa, että kylänpahasesta tuli melkein Islannin pääkaupunki. Blue Lagoon sijaitsee keskellä laavakenttää, joten ulkoilmakylpylän maisemat ovat jo kokemus itsessään. Turistejahan paikka on pullollaan, mutta onneksi melko laajasta allasalueesta voi löytää rauhaisan nurkkauksen, jossa rentoutua silicanaamio kasvoillaan. Epätodellisimman kokemuksen saa, kun lähtee laguuniin mahdollisimman kamalassa säässä: vaikka keho on 39 asteisessa vedessä, kaipaavat korvat pukukaappiin jätettyä pipoa tai villapantaa. Onko kokemus 33 euron arvoinen, siitä voidaan aina väitellä.

Skál!

Hmm.. Taitaa tässä jokin viikinkiläisveri virrata suonissa, koska lähes automaattisesti meitä erehdytään luulemaan islantilaisiksi. Ehkä se on Jonnan pisamat, jotka kertovat Irlannista kaapatuista naisista tai sitten minun pitkä varsi suurella viikinkinenällä. Kaupoissa kaikki automaattisesti aloittavat Islanniksi ja turistit kysyvät ohjeita juuston ostoon. Viikkojen aikana meidän omaan islantisoitumiseen on liittynyt puheeseen siirtyneet perustervehdykset, mutta kaikista paras sana opittu sana on islantilainen ”joo” eli ”já”, mikä äännetään rennosti ”jauu”. Já on aavistuksen huvittava ja olemmekin päättäneet istuttaa sen arkikieleen huumorin ripauksella maustettuna. Ehkä sitten ainoastaan islantia puhuvat vanhanliiton keittiömammatkin lämpenevät meille harjoittelussa.

Islantilaisuuden syväanalyysi täsmentyi, kun vihdoin löysimme pienen etsinnän jälkeen islantilaisenkulttielokuvan 101 Reykjavikin. Kyseinen elokuva kertoo islantilaisesta 30-vuotiaasta ei niin -komeasta äitinsä luona asuvasta miehestä. Työttömän Hlynur elämään piristävät viikonloppuiset baarilöydöt ja pornonkatselu. Elokuva oli omalla tavallaan outo ja siitä löytyi ehkä ripaus suomalaista mentaliteettia inhorealistisena todellisuuden kuvaamisena. Loppukaan ei ollut niin kuin jenkkileffoissa, sillä Hlynur ei saanut töitä, eikä liioin tyttöystävääkään.

Tänä viikonloppuna saimme vihdoin ladattua itseemme riittävästi bailutahtoa, kun perjantaina suuntasimme siihen niin paljon puhuttuun Reykjavikin yöelämään. Voin kertoa, että vähintään ihastuin, jopa rakastuin tähän kotibilemäiseen yhteisölliseen tunnelmaan, mikä Reykjavikin keskustan baareissa ja pubeissa vallitsi, ei ole todellakaan turhaan kehuttu! Tunnelma oli riisuttu kaikelta turhalta blingbling kuorrutukselta ja baaripatsastelulta kuppikuntineen, jokainen oli tullut sellaisena kuin on villipaidassa tai sitten korkokengissä. Ei väliä. Baarit olivat pieniä, rentoja ja kotoisia, ihan kuin olohuoneita, jossa baarikansa huojui yhtenäisenä massana juttelen lomassa.

Kiitos pääsymaksuttomuuden, pääsimme näkemään saman illan aikana useamman paikan. Baarikierroksemme alkoi English pubista, johon menimme englantilaisen siiderin toivossa, tosin toiveeksi se jäikin, sillä täällä juodaan vaan olutta. Matka jatkui rentoon undergroundtyyliseen Faktoryn kautta 101 Reykjavik elokuvakin keskiössä olleeseen legendaariseen Kaffinbariin. Paikallisen opastuksen avulla lopulliseksi määränpääksi muodostui rockahtava Bar 11. Nyt kun olen kehunut Reykjavikilaisen yöelämän, voin samaan henkäisyyn kehua islantilaisia. Molemmissa sekä yöelämässä, että islantilaisissa on sitä samaa: helposti lähestyttävyyttä, lämpöä ja ystävällisyyttä. Lopuksi vielä hyvänmielen reissubiisiksi muodostunut Get lucky, sanomaa ei kannata ottaa liian kirjaimellisesti ;)

It's all about dicks

Viikonloppuna emme lähteneet merta edemmäs kalaan vaan vietimme islantilaisen viikonlopun Reykjavikissa. Lauantaiaamuna sai nukkua pitkään ja syödä rauhassa aamiaista kämppisten vielä uinuessa. Puolen päivän jälkeen lähdimme etsimään Reykjavikin parhaaksikin tituleerattua brunssipaikkaa Café Laundromatia, joka sijaitsee aivan pääkadun Laugavegurin päässä eli Reykjavikin ”down-town” alueella. Vajaalla 2700 islanninkruunulla sai varsin makoisan kokonaisuuden: pekonia, kananmunaa, nakkeja, perunaa, tomaattia, hedelmiä, kreikkalaista jogurttia myslillä, amerikkalaisia pannukakkuja, leipää ja suklaavoita. Palanpainikkeeksi sai pienen shotin mango-inkiväärijuomaa. Paikkana Laundromat oli selvästi in ja etenkin nuoremman väen suosiossa. Seinät oli tapetoitu kartoilla ja baaritiski vuorattu kirjoilla, jotka oli järjestetty hauskasti värin mukaan.

Täyden masun kanssa seuraavaksi suuntasimme kohti Hlemmurin pääbussiasemaa. Pääkatua alas meitä vastaan marssi jälleen kulkue, tällä kertaa kyse oli selvästi monikulttuurisuuden juhlistamisesta. Kulkueen lisäksi törmäsimme matkalla molempiin saksalaisiin pariskuntiin asunnostamme – kyllä Reykjavik on pieni paikka! Lopulta bussiasemalle päästyämme hyppäsimme bussiin numero 2, joka suuntasi kohti Reykjavikin toista suurta ostoskeskusta Smáralindia. Huhu kertoi, että kaikki reykjavikilaiset pakkautuvat ostoskeskuksiin viikonloppuina ja siltä meno näyttikin. Mitään sateenvarjoa kummempaa ei mukaan tarttunut (tosin islannissa senkin etsiminen oli haastava tehtävä), mutta ainakin euroviisu-hulina ja komeat viikinkien jälkeläiset piristivät päiväämme.

Koska ollaan Islannissa, niin säästä saa ja kuuluukin puhua. Tämän vuoksi voidaan ottaa taas esille nämä täysin ennalta-arvaamattomat sääolosuhteet. Sunnuntaina piti sataa rankasti ja loppujen lopuksi aurinko paistoi miltei koko päivän. Koska aamu oli kaunis, kuului asiaan lähteä ulos pitkälle kävelylle ja kiertää Tjornin-järven kautta rantaan. Reykjavikin satamassa oli tyyntä, mikä tuntui todella hämäävältä. Missä tuuli?!

Toinen melko hämäävä – mutta kauan odotettu – kohde sunnuntai oli: the one and only phallological museum. Islantilaiset ovat tunnetusti kovin avointa porukkaa, onhan maan pääministerikin lesbo, mutta kyllä tämä penismuseo todistaa jo varsin mutkatonta suhtautumista elämään. Museossa on noin 300 miespuolisen eläimen sukupuolieläintä: formaliiniin säilöttyjä, kuivattuja, lampunvarjostimiksi muotoiltuja… Löytyipä eräästä purkista 95-vuotiaan islantilaismiehenkin sukukalleudet. Allekirjoittaneelle tuli jo hieman huono olo kierroksen aikana, mutta Mira sentään löysi itsensä mittaisen! Hauskana yksityiskohtana oli menninkäisen penis, joka valitettavasti näyttäytyy vain harvoille ja valituille. Reykjavikissa vieraillessa kannattaa ehdottomasti käydä kurkkaamassa, jos lukeutuisi niihin harvoihin. Terveiset voi jättää vieraskirjaan muiden luettavaksi. (Tähän väliin on toki mainittava ihan otsikkoonkin liittyen, että myös Smáralindin ostoskeskus on ylhäältä päin varsin mielenkiintoisen muotoinen, tsekkaa vaikka googlella!)

Islantilaiset kuulemma syövät jäätelöä vuoden ympäri, kuten kai suomalaisetkin. Joten viikonloppu ja erityisen keväinen sunnuntai-iltapäivä piti totta kai kruunata jättimäisillä frozen yogurt –annoksilla. Omaksi epäonneksemme nimittäin saimme tietää, ettei asunnon vastapäinen pulju olekaan bensa-asema vaan kilohinnalla laskuttava jäätelöbaari. Mmm-mmm!