Iso pieni heppatyttö

Voi tätä onnenhetkeä, kun entinen heppahöpöhullu pääsi toteuttamaan vihdoin yhden Islannin reissun odotetuimmista retkistä. Helatorstain kunniaksi saimme harjoittelusta yllätysvapaapäivän, joka kruunattiin kerrankin mitä upeimmalla aurinkoisella säällä. Edessä oli viiden tunnin issikkavaellus Eldhestar-tallilla Hveragerðissa Etelä-Islannissa. Matkalla Eldhestarille pääsimme jälleen ihmettelemään Islannin erikoisuuksia, kuunpintaa muistuttavia laavakenttiä lumihuippuisten vuorien ympäröiminä. Eldhestar oli todella suuri talli, josta issikoita löytyi kaikissa mahdollisissa väreissä yli sadan karvaturvan verran. Osat hevosista olivat vapaalla ympäröivillä laitumilla ja osat tallilla valmiina vaelluksille.

Vaellus koostui kahdesta osasta, jossa ensimmäisessä ratsastimme vuorien lähistöllä ja lounaan sekä hevosten vaihdon jälkeen reittimme kulki Varmá-joen viertä. Hymy kiiri huulille kauniin karuja maisemia ihastellessa tasaisessa tölttikyydissä. Tosin, jos rehellisiä ollaan, viimeistään neljännen tunnin kohdalla tuska alkoi jyskyttää takalistossa, sillä kyse ei kuitenkaan ollut niin smoothista menosta. Pienen rohkaisu painostuksen johdattelemana Jonnakin aloitti heppatyttöilyn suurella harppauksella, mitä sitä turhia harjoittelemaan, kun viisikin tuntia maastoilua menee ihan näppärästi. Vaellus sujui mutkattomasti ilman kenenkään turistin tumpelointia ja välihuumoriakin pystyi repimään tarkkaillessa erään ruotsalaisasianajajan huonoryhtistä ensikosketusta ratsastukseen. Tästä ikävä kyllä emme saaneet viihdyttävää kuvamateriaalia.

Destination unknown

Meillä oli tälle viikonlopulle suuret suunnitelmat, jotka sisälsivät mahdollisimman paljon ulkoilmakokemuksia ja uusien paikkojen näkemistä. Harmillisesti lauantai kuitenkin valkeni sateisena ja eräs paikallinen talli oli taaskin jättänyt vahvistamatta kovasti odottamamme issikkavaelluksen. Niinpä kiersimme Reykjavikia tihkusateessa lenkkeillen ja kävimme illalla syömässä yhdessä sataman monista ravintoloista. Oli ilahduttavaa huomata, että islantilainen fish and chips –ravintola tarjosi hyvin erilaisia ruokaelämyksiä kuin brittien vastaavat. Rosmariiniperunoiden ja yrttipestolla maustetun ahvenen jälkeen jälkiruoaksi maistui skyr pähkinärouheen ja kotitekoisen suklaan kera. Ruokavalio alkaa näemmä islantilaistua, mites olisi kuivakalaa tai lampaanpäätä seuraavaksi?

Sunnuntaiaamuna toiveisiimme oli vastattu kirkkaalla taivaalla ja (islantilaisella mittapuulla) vaimealla tuulella. Vaelluskengät jalkaan, evästä kettureppuun ja menoksi siis! Jurosta kuskista huolimatta paikallisbussilla pääsi melko vaivattomasti Esja-vuoren juurelle, jossa kävi kuhina kun turistit ja islantilaiset sulassa sovussa joko palasivat tai olivat vasta lähdössä vuorenvalloitukselle. Tukevista kengistä oli hyötyä, sillä vaikka polut olivatkin selkeitä niin maasto toi touhuun omat haasteensa. Ylös kipusimme kahdessa tunnissa, alas matka sujui huomattavasti nopeammin. Aikaa maisemien ihailuun ja kuvailuun jätettiin kuitenkin runsaasti. Lumirajan yläpuolella tuuli taas tuttuun tapaan varsin myrskyisästi, mutta onneksi kiipeilijäystävällisellä Esjalla ei ollut rotkoja, jonne tippua. Ihan huipulle ei meidän kengillä olisi päässyt, mutta melkein 700 metrissä olevalle vieraskirjalle kiipeäminen riitti hyvin. Alas tullessa aurinkokin lämmitti niin keväisesti että suomityttöjä hymyilytti. Valloitettiin vuori – sitä ei ihan joka päivä voi sanoa!

We left the city, the pollution, the crowd
The air is clear, the ocean's blue, I love that sound
We're happy for this destination we found
And if you want this, you can follow me
Let's go

(Destination Unknown)

I miss my winter coat!

Ensimmäinen Islannissa vietetty viikko alkaa pian olla takanapäin. Harjoittelussa aika on kulunut tasaisen varmasti, vaikka homma pääosin sujuukin suunnitelmien mukaan. Yhteinen kieli on löytynyt useimpien kanssa vähintään viittoen ja tämä on nyt niitä hetkiä, jolloin pakkoruotsi todistaa hyödyllisyytensä. Puheesta voi päästä selville vähintään aiheesta ja islantilaisesta reseptin pystyy lukemaan hyvällä tuurilla puoliksi. Kaunis auringonpaiste piti meidät alkuviikon tehokkaasti liikkeellä lähikulmilla ja kuumotus suunnata todellisten luonnonihmeiden luokse sen kun kasvaa. Nyt viikonlopun kynnyksellä sopii toivoa, että tänä päivänä saapunut sade ei ole tullut jäädäkseen, koska nämä tytöt suuntavat viikonloppuna vuorille neljän tunnin Issikkavaellukselle.

Aito oikea suomalainen opiskelijavappu jäi tänä vuonna viettämättä. Kavereiden ei niin selviä vappukuvia ja –päivityksiä lueskellessa yritimme Jonna kanssa virittäytyä astetta rauhallisempaan vapun viettoon paikallisten nahkeiden runsinamunkkien avulla sekä liittymällä työläiskulkueeseen Reykjavikin pääkadulla. Vihreät liput liehuen kuljimme virran mukana aukiolle kuuntelemaan islantilaisia lauluja hiphurraa huutojen säestämä. Itse viesti jäi ehkä hieman epäselväksi, mutta oletuksena oli, että kuljimme vasemmistolaiskulkueessa. ”Vinna er vellferd” taisi olla ydinsisältö ja näin google kääntäjän avulla vapaasti suomennettuna se tarkoittaa ”työ on hyvinvointia”. Asia selvä, vaikka olisihan se sokerimunkki simalla maistunutkin. Meitä hieman reippaammalla otteella vappuun olivat varustautuneet kaksi kadulla tapaamamme suomalaista. Opiskelijahaalareiden Turku paljasti yhteisen kansalaisuuden ja jäimmekin joksikin aikaa turinoimaan siiderin ja bissen äärelle. Kaipuu näin vappuna omia monessa mukana olleita Retikka-haalareita kohtaan on suuri, joten opiskelijahaalareiden näkemien piristi kovasti mieltä. Omaan vappu-univormuun kuului villapaita, kalsarit, pipo sekä tuulitakki, ja kuten yleensä, vaatetta ei tosiaankaan ollut liikaa. 

We want to see mountains

Ensimmäisen harjoitteluaamu valkeni kirkkaana ja eilispäiväinen myrskytuulikin oli laantunut inhimillisemmäksi. Vierastalon omistajan mukaan epävakainen sää syntyy usein Grönlannin jäätikön suunnalta puhaltavan kylmyyden yhdistyessä lämpimämpään ilmamassaan. Seesteinen sää siis viittasi uusiin tuuliin - jotka tietenkin toivat mukanaan myös uusia velvollisuuksia. Onneksi ensimmäisenä työpäivänä ei tarvinnut kantaa vastuuta vaan sai töllötellä muiden puuhia. Myöhemmin lisää harjoittelutunnelmista, mutta sanotaanko, että ensimmäisen päivän jälkeinen fiilis ei ollut paha.

Kirkas iltapäivä houkutti meidät Reykjavikin satamaan ihastelemaan vihdoinkin pilvikerrosten alta paljastuneita kuuluisia vuoria, jotka tätä pohjoista pääkaupunkia vartioivat. Esja-vuoren huippuja koristi valkoinen lumihuntu ja vaikkei kaupungissa enää lunta maassa olekaan, sai kylmä merituuli haaveet heräämään vielä yhdestä lampaanvillaisesta ostoksesta. Lisäksi kaipuu muihin maisemiin kasvoi entisestään. Onneksi viikonloppu lähestyy hitaasti mutta varmasti ja silloin nämä tytöt suuntaavat Reykjavikin ulkopuolelle - sinne oikeaan Islantiin!

Tuolla ne ovat!

Rantakadun moderneja taloja.

Mira oli innoissaan vuorista!

Syväluotauksen ensiaskeleet

Ensimmäinen viikonloppu on vierähtänyt Reykjavikin lähimaastoja nuuskiessa turistin ottein, kamera kaulassa, sahaten edes takaisin kahta pääkatua. Reykjavik on pieni, kotoisa ja erittäin sympaattinen maailman pohjoisin pääkaupunki, jossa syntyperäinen kuusamolainenkaan ei hämäänny katujen tai ihmisten paljoudesta. Reykjavikin kaupungin sydän muodostuu kahdesta pääkadusta Laugavegurista ja Skólavörðustígurista, aivan kuten Kuusamokin Ouluntaipaleesta ja Kitkantiestä. Siinä ne yhtäläisyydet ovatkin, kylmyyttä kuitenkaan unohtamatta. Se on nimittäin harvinaisen selvää, että täällä tulee aina, kokoajan ja kovaa, muuten sää on vaihdellut auringon paisteesta rännän kautta sateeseen. Jos te siellä Suomessa olette laittaneet pipon jo talviteloille, niin me täällä Islannissa vedämme sen entistä syvemmin päähän. Hyytävä kylmyys innoitti meidät tutustumaan paikallisiin käsityötuotteisiin ja kaupungin suurimmasta villatuotemyymälästä lähtikin mukaan molemmille upeat käsintehdyt perinteiset islantilaiset villapaidat. Eikä tässä säässä tarvitse ensi talveen odottaa, että pääsee heittämään uuden nutun päälle.

Ennen matkalle lähtöä pohdimme Jonnan kanssa islantilaisia ja islantilaisuutta, minkälainen on stereotyyppinen islantilainen, miltä kuulostaa islannin kieli? Ennakkoon asiasta ei juuri ollut käsitystä, mutta aloitettuamme islantilaisuuden syväluotauksen olemme päässeet asiasta jyvälle. Islantilaiset ovat norjalaisten viikinkien jälkeläisiä, jotka ovat ryöstöretkillään napanneet Irlannin näteimmät naiset mukaan pohjolan perukoille. Kahden päivän jälkeen silmä on harjaantunut tunnistamaan jo sen verran islantilaisia piirteitä, että kadulla vastaan talssivan viikingin jälkeläisen kyllä tunnistaa.

Loppuun vielä hieman tarinaa blogin nimessäkin esiintyvistä lampaanpäistä. Islannissa on lampaita enemmän kuin ihmisiä ja jokainen henkensä uhrannut määkijä käytetäänkin tehokkaasti hyväksi. Sisäelimistä ja kiveksistä tehtyjen ”herkkujen” lisäksi kaupan pakastealtaasta voi napata päivällistarpeiksi halkaistun lampaanpään tai käydä hakemassa yöpalaksi bussiaseman snägäriltä. Luulen, että sitä yöllistä heikkoa hetkeä joudutaan hieman vielä odottamaan ja promilletkin täytyy olla jo aivan toista luokkaa. No antaa ajatuksen kypsyä….

Kohti määränpäätä

Matka-aamu valkeni selkeänä Kuopiossa ja itse matkailija tunsi olonsa vain epäuskoiseksi. Täältäkö nyt sitten pitäisi oikeasti lähteä kuukaudeksi, lentää Helsingin ja Kööpenhaminan kautta keskelle Pohjois-Atlanttia? Jotenkin koko ajatus tuntui absurdilta, mutta siinäpä se rinkka kuitenkin kökötti keskellä huonetta (kaikki 55 l aikalailla täyteen ahdattuna). Kuukauden työharjoittelu Islannissa oli alkamassa.

Helsingissä tapasin matkakaverini Miran, jonka kanssa sitten vaihdettiin rahaa ja pyöriteltiin peukaloita lennon lähtöön asti. Kello oli jo tuolloin puoli kuusi, joten nälkä ja väsymys uhkasivat jo matkan alussa. Kööpenhaminassa ehti onneksi haukata vähän paninia ennen kuin päivämme pisin lento Reykjavikiin lähti. Jo lentokoneessa huomasi, miten Islanti osaa myydä itseään (silleen hyvällä tavalla!). Lento meni lähinnä nuokkuessa tai lentohenkilökunnan viikinkitaustaa arvuutellen. Kuva perusislantilaisesta jäi kuitenkin vielä pimentoon.

Puoli tuntia ennen lennon loppua katsoin ikkunasta ulos ja alla näkyikin pilvien sijaan silmän kantamattomiin lunta ja jäätä. Hetki piti pohtia, että oliko tässä nyt ajatuksena lentää Game of Thronesin kuvauspaikalle… Pikkuhiljaa lumisuus väheni ja alta paljastui tumma ruskeanharmaa maaperä. Oltiin yhtä mieltä siitä vaikutelmasta, että taidetaan laskeutua kuuhun. Kauhuskenaarioista huolimatta rinkatkin laskeutuivat samaan aikaan kanssamme. Keflavikin kenttä oli noin 50 kilometrin päässä Reykjavikin keskustasta, joten laskeutumisen jälkeen edessä oli vielä bussissa köröttelyä. Harmi, että pimenevä ilta muuttui sateiseksi ja pilviseksi, joten maisemia ei juuri näkynyt. 

Bussi ajoi asemalle, josta piti olla lyhyt matka guesthousiin. Heitettiin rinkat selkään ja paineltiin ulos. Sää oli viileä ja tuuli aika hyinen, mutta pettämättömän suuntavaiston vuoksi ulkoilmassa ei kauaa joutunut kärvistelemään. Guesthousilla oli vastassa ystävällinen omistaja, joka tosin taisi olla hämmentynyt, kun emme olleetkaan pariskunta vaan kaksi tyttöä. Mies vei meidät erilliseen rakennukseen, jossa kuulemma asui jo kaksi saksalaista ja yksi liettualainen pariskunta. Itse kämppä oli ihan viihtyisä: keittiö näytti uudelta eikä huoneessakaan ollut valittamista. Vaatekaappi, pöytä ja pari sänkyä, joiden paikkaa saisimme itse vaihdella. Netti ei vielä toiminut ja yhtä huonetta maalattaisiin seuraavana päivänä, mutta mies vakuutti kaiken järjestyvän parissa päivässä. Maksunkaan kanssa ei kuulemma olisi vielä kiirettä.

Nukkumaan, kiitos!